Valmentajan nurkkauksessa käydään kolumnien muodossa läpi kaikkea mahdollista, mikä liittyy oleellisesti salibandyyn.

Kausi on nyt paketissa. Kyse on kuitenkin paljon pidemmästä pätkästä kuin viiden kuukauden mittaisesta puristuksesta, siis ajasta, jona varsinaiset pelit tällä kaudella pelattiin.

Allekirjoittaneen ja Kulmalan Anssin, siis erinomaisen ystäväni lapsuudesta lähtien, valmentajan, tämän joukkueen taustahenkilön ja hemmetin intohimoisen salibandyihmisen, osalta kaikki käynnistyi neljä vuotta sitten. Lähdimme jatkamaan sitä työtä, mitä Kittilän Ilkka oli tämän seuran, tämän lajin ja tämän joukkueen eteen tehnyt.

Ensimmäiset vuotemme valmennus- ja taustapuolella olivat selviytymistaistelua. Joukkue muuttui paljon ja ainoana tavoitteenamme oli säilyä 2. divisioonassa. Keskityimme ennen kaikkea oikeisiin peleihin, oikeisiin vastustajiin ja onnistuimme mahdottomassa: säilyimme ensimmäisen kauden jälkeen sarjassa.

Seuraava vuosi oli vieläkin haastavampi. Runko kapeni entisestään, useat avainpelaajat vaihtoivat maisemaa ja tämä kaikki oli täysin ymmärrettävää. Kovinkaan moni ei nimittäin ymmärrä, miten raskasta on tehdä hommia ja pelata otteluita päivästä toiseen selkä seinää vasten. Se syö sinua koko ajan, koska ennen kaikkea tätä tehdään ilon ja voittamisen vuoksi, eikä näiden kahden asian saavuttamiseen ollut tarjolla kuin hyvin rajalliset mahdollisuudet.

Kun tehtävä muuttui mahdottomaksi

Tehtävä muuttui siis vielä paljon edeltävää kautta haasteellisemmaksi ja lopulta se osoittautui mahdottomaksi. Meillä oli vierasotteluita, joihin lähdimme seitsemällä pelaajalla ja vastustaja vyörytti pelaajaesittelyyn 20 kaveria. Ajauduimme putoamiskarsintoihin ja valitettavasti putosimme.

Tuossa vaiheessa, maaliskuisena iltana vuonna 2015, kun putoaminen sarjatasoa alemmaksi oli muuttunut todeksi, istuimme Anssin kanssa alas.

Pohdimme, että onko tässä enää mitään järkeä. Olimme uhranneet tuhansia tunteja aikaa tähän, lukemattoman määrän euroja omasta pussistamme, luopuneet vapaa-ajastamme, laittaneet puolisomme niin sanotusti maksamaan veroa tästä kaikesta ja istuneet kirjaimellisesti kymmeniätuhansia kilometrejä autossa, bussissa tai junassa kaiken tämän eteen.

Seinä oli tullut vastaan ja pohdimme, että olemmeko valmiita edelleen tekemään näitä samoja uhrauksia?

Mutta minkäs sitä intohimolleen ja rakkaudelleen tätä seuraa ja tätä lajia kohtaan voi. Iltana, jona meidän piti jättää jäähyväiset kauhajokiselle salibandylle, päädyimmekin laatimaan kaksivuotisen tulevaisuuden suunnitelman. Sinä iltana aloimme kartoittaa tavoitteitamme ja myös sitä, miten me voisimme saada rakennettua Kauhajoelle joukkueen, jolla on aito mahdollisuus nousta vuodessa takaisin 2. divisioonaan ja nousun jälkeen pelata siellä paremmin kuin koskaan aiemmin.

Kyllä, ainoa asia, joka sai meidät vielä jatkamaan, oli toive siitä, että me haluamme nähdä tämän seuran historian korkeimman huipun.

Seuraava kausi käynnistyi lokakuussa ja sen eteen oltiin jälleen kerran paiskittu seitsemän kuukautta töitä. Saimme kuin saimmekin kasaan hyvän joukkueen, jolla oli aito mahdollisuus taistella noususta.

Alku oli kuitenkin vaikea. Ensimmäisen kolmen ottelun jälkeen meillä oli tilillä yksi voitto ja kaksi tappiota. Neljännessä ottelussa olimme häviöllä lukemin 4-2, kun ottelua oli jäljellä enää muutama minuutti. Kaikki tuntui katoavan kuin tuhkana tuuleen.

Mutta niiden muutaman minuutin aikana tapahtui jotain sellaista, jota en unohda koskaan. Jotain sellaista, joka muutti kaiken. Kyllä, käänsimme ottelun 5-4-voitoksi.

Sen jälkeen emme hävinneet enää koko kauden aikana otteluakaan. Voitimme 12 ottelua putkeen ja koko loppukauden saldomme oli 14 voittoa ja yksi tasapeli. Sarjanousu oli totisinta totta, kun voitimme Kannuksessa pelatussa turnauksessa molemmat ottelumme.

Tavoite oli saavutettu, mutta vain sen kauden tavoite.

Kohti sitä sovittua parempaa tulevaisuutta!

Kaksivuotiseen suunnitelmaamme ei siis kuulunut sama taapertaminen 2. divisioonassa kuin aiempina vuosina, vaan olimme oikeasti lähteneet haaveilemaan isosti.

Tausta-asioita lähdettiin hoitamaan heti. Keräsimme kasaan lähes 20 000 euron budjetin, joka kauden läpiviemiseen vaadittiin. Ja voin kertoa – se ei ollut todellakaan helppo tehtävä kaupungissa, jonka yrityselämään vallitseva lama oli vaikuttanut niin järkyttävän kovalla kädellä. Eikä tilannetta tietenkään auttanut se, että kaupungista löytyi SM-sarjatasolla pelaava koripalloseura. Ja eihän se missään nimessä heidän vikansa ollut – kaikki kunnia Karhu Basketille – mutta meidän tilanteen se teki haastavaksi.

Vieraspelimatkoja ei enää tehty omilla autoilla, vaan järjestimme koko kaudeksi kyydityksen vieraspeleihin, ensimmäistä kertaa koskaan. Markkinointiin alettiin panostaa omien sosiaalisen median kanavien kautta, seuralle rakennettiin uudet kotisivut, peleihin hankittiin kuvaaja ja koko edustusjoukkueen ulkoinen habitus laitettiin uusiksi. Samaan aikaan saimme Suomen Salibandyliitolta poikkeusluvan tehdä vanhasta salista kotipyhättömme, vaikka sen onnistumiseen annettiin alun perin noin viiden prosentin mahdollisuudet. Halusimme luoda Kauhajoelle täysin uudenlaisen salibandykulttuurin ja ennen kaikkea tuoda tämän kauniin lajin niin sanotusti suuren yleisön tietoisuuteen.

Kaukalon puolella pelisysteemi laitettiin puolestaan uusiksi ja joukkueeseen tuotiin 11 uutta pelaajaa.

Ainoa iso ongelma palapelissämme oli huutava pula puolustajista.

Niinpä hyökkääjistä alettiin leipoa puolustajia ja tilanne koko kauden ajan oli se, että meillä oli käytännössä ottaen kaksi varsinaista puolustajaa ja kuusi kaveria, jotka olivat pelanneet pääasiassa koko uransa hyökkääjinä.

Sarjajärjestelmän tälle nyt päättyneelle kaudelle tiesimme: seitsemäs sija riittää paikkaan 2. divisioonan pudotuspeleissä.

Lähdimme siis runkosarjaan kahden tavoitteen kera: keväällä pelin pitää olla parempaa kuin missään muussa vaiheessa kautta ja meidän tulee jättää Remix taaksemme sarjataulukossa, että pääsemme myös toteuttamaan unelmamme pudotuspeleistä.

Onnistuimme molemmissa.

Totta kai olisimme halunneet voittaa runkosarjassa enemmän kuin kolme ottelua, mutta siellä oli ihan vain jo tulostenkin valossa neljä muuta ottelua, jotka ratkesivat maalin tai kahden erolla. Parhaassa tapauksessa voittoja olisi siis voinut olla seitsemän, mutta siinä kohtaa runkosarjalla ei ollut enää mitään merkitystä: olimme pudotuspeleissä, meillä oli hauskaa, toki myös vaikeuksia, ja sitä kautta olimme toteuttamassa unelmaamme.

Koko nelivuotisjakson parasta peliä

Lopulta vastaan tuli kuitenkin liian suuri koetinkivi.

Vastaan tuli joukkue, josta löytyi palkattu valmentaja. Vastaan tuli edustusjoukkue, joka pelaa vauhdilla yhdeksi Suomen suurimmista seuroista kasvaneen organisaation alla. Seura, jossa on jo pitkään tehty hartiavoimin töitä sankan ihmisjoukon johdolla.

Tuo joukkue, ja tuo seura, oli Kokkolan Nibacos.

Ensimmäinen ottelu oli lähinnä opintomatka siihen vaatimustasoon, joka pudotuspeleissä asetettiin. Koskaan ei ollut näet kauhajokisessa salibandyhistoriassa nähty tällaista tilannetta, jossa kamppaillaan niinkin suurista asioista, kuin noususta Suomen toiseksi korkeimmalle sarjatasolle. Hävisimme ottelun 12-3 ja olimme melkoisessa tuulimyllyssä.

Sitten tuli se ensimmäinen kotipeli. Unelma pudotuspelien pelaamisesta kotisalissa, kauhajokisen ja ylipäätään suupohjalaisen yleisön edessä, oli toteutunut. Kun ottelun alkuun oli aikaa kymmenen minuuttia, vierähti silmäkulmaan kyynel. Kaikki työ, joka neljän vuoden aikana oli tehty, konkretisoitui tähän otteluun: joko unelma jatkaa elämistään tai se päättyy tähän.

Itse olin ennen peliä asettanut vain yhden tavoitteen: meidän on pelattava tähän paikkaan paras pelimme koskaan ja sitten katsoa, että mihin saakka se riittää. Ja me esitimme oman näkemykseni mukaan miehekkään taistelun suurta ennakkosuosikkia vastaan. Kaikki mahdollinen oli tehty voittamisen eteen, mutta se ei yksinkertaisesti riittänyt.

Oli meillä omat mahdollisuutemme, ja etenkin siinä avauserässä olisimme voineet naulata taululle suuremmankin johtoaseman, mutta turha tässä on jossitella. Kausi päättyi ja Nibacokselle, joka ansaitsee mennä pitkälle, haluan henkilökohtaisesti toivottaa kaikkea hyvää jatkoon: te olette sen ansainneet.

Lopulta tuli tyhjyys. Se sellainen tunne, joka tulee, kun olet tehnyt vuosia jonkin asian eteen töitä, ja sitten se kaikki tulee päätökseensä. Ja sitten taisi mennä roska uudemman kerran silmään.

Kiitospuhe:

Tämä on ollut ennen kaikkea avoin kertomus siitä, mitä tässä joukkueessa on tapahtunut viimeisten neljän vuoden aikana, mitkä olemme Anssin kanssa tässä valmennuspuolella ja tausta-asioita hoitaen viettäneet. Siihen on mahtunut todella paljon upeita hetkiä ja samalla niitä musertavan surullisia aikoja sekä kaukalossa että sen ulkopuolella.

Mutta se aika, joka tämän lajin ja SB Kauhajoen parissa on vietetty, on ollut todellisuudessa paljon pidempi. Olemme nimittäin SB Kauhajoen alaisuudessa kasvaneet teini-ikäisistä aikuisiksi pelaten, valmentaen ja tehden kaikkea muuta siltä väliltä yhteensä yli 15 vuoden ajan.

Tuohon 15 vuoteen mahtuu mahtava määrä useita solmittuja ystävyys- ja kaveruussuhteita. Siihen mahtuu paljon upeita pelaajia, pienen pieni taustaryhmä, joka on vuosikaudet puhaltanut yhteen hiileen, ja tietenkin siihen mahtuvat perhe, ystävät ja sukulaiset.

Siihen mahtuu niin paljon kiitettäviä henkilöitä, ettei yksi sana riitä kuvastamaan sitä kiitollisuuden tunnetta, jota tässä tällä hetkellä kokee. Perhe, ystävät ja sukulaiset. Kauhajokinen yleisö ja ihmiset. Pelaajat. Valmentajat. Elävät seuralegendat.

Ennen kaikkea oman henkilökohtaisen kiitokseni haluan antaa vaimolleni Jennille, äidilleni, isälleni, isovanhemmilleni, jotka eivät enää tämän maan päällä ole, Anssille, matkakaverilleni Juhalle ja veljelleni Mikalle, jonka kanssa aikanaan sain toteuttaa unelman pelaamisesta yhdessä ja kilpailemista samasta pelaavan maalivahdin pelipaikasta; harmi, että oma pelaajaura päättyi loukkaantumisiin aivan liian varhain – olisi ollut mahtava vähän pidempään taistella siitä ykkösen tontista, ja kukaties vaikka syrjäyttää sinut, mutta onneksi vielä tässä vaiheessa niin pienen pieni Eeli tulee sen sitten viimeistään tekemään 😉

Loppuun on vielä sanottava, että liian moni henkilö tässä seurassa – ja nyt puhun siis Kauhajoen Karhusta – jää vaille kiitosta. Niinpä haluan tässä omasta puolestani tehdä asialle jotain ja sanoa ”KIITOS” niille kaikille eri lajien ihmisille, jotka jaksavat vuodesta toiseen pelkän intohimonsa avulla tehdä töitä sen oman lajinsa eteen.

Erityismaininnan haluan antaa luonnollisesti niille kaikille SBK:n parissa hurjia työmääriä tekeville ihmisille, koska aivan liian harvoin, jos koskaan, te saatte mitään takaisin. Meillä on ollut sekä omat hyvät että huonot hetkemme, kuten kuuluu, mutta mielessä on vain positiivisia muistoja: ISO KIITOS SIIS TEILLE!

En tiedä, ovatko nämä omat jäähyväiseni tälle seuralle. En tiedä osaanko jättää niitä ja se on asia, jota tässä täytyy pohtia jo aivan lähiaikoina. Mutta kävi, miten kävi, niin sydämeni on aina SBKlainen.

Ja mikäli nämä todella ovat jäähyväiset, niin yhdestä asiasta olen erittäin ylpeä:

I did it my way!